Mäkin tekisin niinku kaikki muut

Luin tossa, niinkuin monet tietävät, Westön Missä kuljimme kerran. Kuten aiemmissakin Westöissä, minä pidin hänen Helsingistään taas kerran. Kuljin päähenkilöiden kanssa Etelärantaan ja Nokalle, Elannon kentälle ja Laakson sairaalaan. Välillä pistäydyin Espalla (kummallako puolella, sillä missä kävelevät svenska-talande vaiko rehellisesti suomenkielisten kanssa?). Henkilöhahmot siinä kirjassa ovat valloittavia, rauhattomat ystävykset Eccu ja Lucie, menneisyytensä kanssa painiva Cedi ja pieni viitteellinen henkilö Isän nimeen-romaaniin: Bruno Skrake. Ihan mieletöntä, miten joku kuvaa niinkin tarkasti paikkoja ja aikoja, henkilöitä ja heidän suhteitaan. Voi sanoa kyllä, että parempiakin kirjailijoita on, mutta ulkomaiset eivät usein kirjoita Suomen historiasta. Jos minä olisin kirjailija, haluaisin olla kuten hän.

Aura kertoi, että Danko Jones tulee Suomeen. Katsoin Tavastian sivuilta lipunhintoja. 25euroa. Mietin, josko se on jo liikaa. Kanadasta (vai Tukholmasta?) asti tuleminen on toki tyyristä, mutta onko minulla haluja nähdä Danko Jones jo 5. kertaa? Ehkei enää. Olen tullut laiskemmaksi keikkojen suhteen. Ei minua kiinnosta paljon enää, koska enää ei tule sitä fiilistä, että täyttyy musiikista. Mistä se sitten kertoo? Minusta (olenko lakannut näkemästä ja kokemasta)? Vai musiikista (tehdäänkö vielä mitään, mikä sykähdyttäisi)? Mietin, että viime vuonna minua oikeasti sykähdytti kaksi kertaa: kerran kuumeisena Tesan keikalla Dirty Deal Cafessa. He näyttävät sellaista latvialaista monimerkityksellistä synkkää leffaa (ilmeisesti 30-40-luvulta) keikkansa taustalla ja spiikkejä ei ole. Keikan vaikutukset ovat maksimaaliset kaikin puolin. Ärsykkeitä keholle, mielelle, silmille, korville. Toisen kerran kesäkuunlopussa vienossa Tukholman illassa punaviinihuuruissa katseltiin hyvässä seurassa (Aura ja Miikka) yhtä minun elämäni tärkeimmistä valoista. Acceleratorin keikalla oli siis Interpol. Äärimmäisen lämmin ja vahva tunnelma, tosin ei interpolin se parempi keikka. Tätä ennen sykähdyksiä on ollut paljon enemmän vuosittain. Kaikki Nick Cavet, Moneybrotherit, Damn Seagullskin. Ja mitä nyt on jäljellä? Humalanhuuruisia epäkeikkoja, jotka tuntuvat vain menevän eteenpäin omalla painollaan jättämättä kuitenkaan mitään jälkeä.

Kurja tunne huomata, että itsessä on ehkä se vika. Oma elämä on viimeisen puolen vuoden aikana muuttunut erakoituneemmaksi. Johtuen ehkä myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämässä (jos ei lasketa Latvian aikoja) tuntuu, että ihmiset, joiden kanssa asuu - heidän kanssaan viihtyy ja haluaakin oikeasti viettää aikaa. Ei sillä, että edelliset asuinkaverit olisivat olleet jotenkin huonompia, vaan se, että ihmisten väleissä oli niin paljon pahaa energiaa tai erilaisiuutta, että se hajoitti senkin yhdessäolon ilon.

Ainiin, mulla on tossa tulossa sellainen pieni juhlanpoikanen parin viikon päästä. Pistäkää kalenteriinne 1.2. se on perjantai. Olette tervetulleita, lisätietoa piakkoin (ensiviikolla, kunhan lääkäreistä on selvitty).

Niin, ensiviikolla tulee tuloksia: maanantain juoksen lääkäreillä. Saas nähdä mitä siitä tulee? Keskiviikkona on yksi Latviatentti ja lauantaina etnomusikologian. Taidan olla Tampereella 23.1-26.1. välisen ajan. Haluaako joku nähdä? Illanistujaisia ja teekutsuja odotellen!