Siihen kesään kauan kauan sitten

Riiassa alkoi eilen kesä. Hellerajat paukkui nätisti rikki poikki ja pinoon. Puut ovat ihan vaalean vihertäviä, oma mieli on paljon selkeämpi kun on valoisampaakin. Siskot ja äiti olivat kylässä äitienpäivänä. Kiertelimme kaupunkia ja Kuzen kahvilasta on tullut minulle sunnuntaipaikka.

Työtä on paljon, otin lisää tunteja, nyt opetan noin 32tuntia viikossa ja se tuntuu. Ei ihminen sitä jaksa. Minä kaipaan keskusteluja, ihmisiä, mutta on niitä täälläkin. Puhuin tänään synttärisankari-Lienen kanssa paljon asioista, jotka askarruttavat. Liga neuvoi mihin mennä lääkärille. Olin hiukan kipeänä viimeaikoina. Toivottavasti vakuutus korvaa kulut.

Ensi viikolla menen Helsinkiin katsomaan hiukan WILCOA. Tuntuu, että sosiaalinen elämä on kutistunut. On niin väsynyt rakentamaan uutta. Onhan tässä tuttavia ja Maija, Liiga ja Ima, mutta onko se tarpeeksi. Suomessa minulta ei vaadita niin paljon ja voin olla ihan itseni.

Mutta parasta on luvassa: kaksi minun lempibändiä Latviasta (Tesa, Soundarcade) nousee samalle lavalle. Luvassa on kitaravalleja ja bassovyörytystä. Sellaista, että tuntuu. Sitten päivä lomaa. Ajattelin mennä etnografiseen museoon. En ole koskaan käynyt.

Latvijaa2!!!

Kai se on jatkettava. Nyt nautin Mitava-oluen seurasta, pian saan vieraita Suomesta. Sitä ennen hiukan perjantain ja lauantain välisestä yöstä. Heräsin kuuden aikaan siihen, että naapurin vironpojat tulivat teltalle. Nukkumaanhan olin mennyt puoli neljän aikaan. Yritin pidätellä unta, mutta eihän siitä mitään tullut. Seitsemän aikaan kampesin itseni vessaan ja ruinasin oluen pojilta, jotka olivat saaneet seuraa cesisläisestä pojaasta ja liettualaisesta tytöstä. Jatkoimme rupattelua, mustaa huumoria ja juttuja parisen tuntia, kunnes elohopea kavereineen kävi unille. Pojat väittivät masturboivansa teltassa kilpaa, ja siltä se hiukan vaikuttikin... Liettualaisen ja latvialaisen seurassa joimme vielä toiset aamuoluet kymmenen aikaan ja yhdeltätoista kyettiin rannalle. Mä sain mahdollisuuden hoitaa haastatteluja iltapäivän aikana, joten kadotin ihmisiä. Näin vaikka mitä bändejä ja haastattelin kahta (Zig Zag & Dzeltenie Pastnieki). Kuuden aikaan alkoi jännitysnäytelmä johon liittyi perjantaikuski Jurgis. Tämä on salaista tietoa, joten kirjoitan sen suomeksi, ettei muut saa tietää. Jurgis oli palkattu stuntmieheksi solistille. Keikka alkoi näin. Sitten jatkuvaa tykistystä näin. Keikka oli festivaalin paras.

Myöhemmin illalla join kaljaa uusien ystävien kanssa. Juttelin erään virolaisen toimittajan kanssa ja puhuin synkkiä telttanaapureiden kanssa. Pistettiin kamat kasaan ja lähdettiin katsomaan Sinead O'Connoria. Minun tosin piti mennä pressitelttaan haastattamaan Mobya (juu kyllä kysyttiin kysymyksiä ja Moby kertoi mm. miten maailmaan tulee rauha!). Ilta loppui Mobyyn ja rannalla istuskeluun. Mainio festari oli ohi. Itse menin ajoissa nukkumaan, koska nukutti niin perkeleesti. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan ja kävin pikasuihkussa muovihuoneessa. Sitten selvittiin liettualaisen ja Jorgenin seurassa. Aloin hiljakseen etsiä kyytiä Riikaan ja sitä ei meinannut millään löytyä. Lopulta päätin luovuttaa ja siirryin tienvarteen liftaamaan. Liftaaminen loppui pian kun bussi tuli puolityhjänä. Otettiin bussi ja nuokuttiin perille.

Kävin CiliPicassa pizzalla ja tulin asunnolle. Sammuin kuin saunanlyhty kolmen aikaan ja heräsin yhdeltä yöllä. Ripustin pyykit ja jatkoin unta. Heräsin yhdeksältä. Eilen kirjoitin reportaasin ja siivosin asunnon. Sitten kävin vanhassa kaupungissa oluella Kristiinen kanssa. Lopulta vaivauduin kotiin, ja siitä kirjoitin jo eilen.

Tänään täällä on satanut. Kävin leffassa katsomassa Hangoverin ja sushilla. Nyt tulin asunnolle ja pesin altaan, jotta joku voi kylpeä jos siltä tuntuu. Illalla luvassa lentokenttää ja vieraita. Nyt vielä yksi Mitava ja sitten aikataulu kuntoon.

Eristyksissä

Olen Tampereella. Blogia (ja edellistä) seuranneet tietävät minun ja Tampereen viha-rakkaus-suhteestamme. Asuin opiskeluaikanani 2,5 vuotta Tampereella, ja monet tietävät miksi sieltä pois lähdin. Tänään kohtasin asian, joka muistutti mieleeni koko opiskeluajan (2002-2008). Tapasin vahingossa entisiä opiskelutovereitani, melkein koko pari vuotta minun jälkeeni aloittaneen vuosikurssin. Tilanteessa tajusin jotain, mikä vaikuttaa moneen asiaan.

Ihmiset olivat mukavia, kuten aina - oli hauska törmätä heihin Sorsapuistossa ja siksi jäin istumaan seurueeseen, kun kiirettä ei ollut. Juttelimme yhteisestä asiasta - opiskelusta ja laitoksen asioista. Mutta kun niistä päästiin yli, jutun juureksi muuttui ystäväpiiri (siis hekin tuttuja opiskeluajoilta). Kaikki oli hyvin, kunnes tajusin, etten koskaan ole tuntenut yhteisöllisyyttä omien opiskelutovereideni kanssa. En koskaan käynyt jatkoilla jamittelemassa, eikä minua koskaan sinne pyydetty. Grillasimme kerran kesässä erään opiskelutoverini kotona, ehkä kolme kertaa.

Tunsin ja tunnen yhä itseni jotenkin vajavaiseksi opiskelijaksi. En ole luonut minkäänlaisia suhteita opiskeluaikaisiin tovereihini. Ja nyt on liian myöhäistä. Kun työpaikkoja jaetaan, olen varmasti se outo, joka ei osallistunut mihinkään eikä koskaan ollut paikalla. Itse ajattelin, että paikalla ollessani en kelvannut seuraan, koska olin tuolloin paljon ujompi ja harvoin ensimmäinen joka halusi ottaa käteensä soittimen (tuohon aikaan hajua mulla oli vain puhaltimista ja pianosta). Saatika, että olisin uskaltautunut puhua kellekään syvemmistä asioista.

Samasta asiasta johtuvaa välinpitämättömyyttä minua kohtaan osoitti myös vanhemmat opiskelijakollegat, jotka tylysti sivuuttivat jopa kysymykseni ja kääntivät tervehdyksestä katseensakin miltei pois.

Miten olen tähän päässyt? Samanlainen ulkopuolisuuden tunne on ollut myös Helsingin yliopistolla. En tunne ketään oman alani opiskelijoista syvällisemmin. Onko minussa vikaa?

Pohdin, olenko saanut jotain muuta, mitä muut eivät ole saaneet. Olen ollut kuuden opiskeluvuoteni aikana Tampereella vain noin kolmasosan. Tuona aikana olen nähnyt maailmaa, asunut yli vuoden Latviassa, tutustunut riikalaisiin ihmisiin (ja minulla on siellä yhä monta ystävää, joiden kanssa pidän yhteyttä).

Olen tavannut mahtavia ihmisiä, ihastunut, viettänyt lämpimiä kesäpäiviä maleksien Riian kaduilla. Olen myös luonut Helsinkiin musiikkielämää, olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Moniin ihmisiin ympäri maailmaa. Olen ollut onnellinen kävellessäni yöllä Ruttopuiston läpi Hostel Lönnrotiin ruotsalaisten muusikoiden kanssa juttelemaan. Olen paistanut herkkusieniä Vuosaaressa ystävän takapihalla. Olen kulkenut monta aurinkoista päivää Espalla ja Suomenlinnassa. Olen käynyt luennolla ja ollut aktiivinen Baltia-asioissa. Olen ollut onnellinen saadessani ympärille maailman parhaita pakdoja.

Mitään tuota en olisi saanut asuessani Tampereella. Olen löytänyt musiikkiseuranikin Helsingistä. Ja Helsingissä sitä musiikkia arvostetaan eri tavoin. Olen ollut liian kiinni, mutta nyt kun olen avoin, ihmiset muistavat vain kiinni olleen ihmisen.

Ei se minua haittaa. Minulla on hyvä elämä ja maailman parhaat kaverit. Kesällä sitten Prahaan YYY:n keikalle - siitä sen tietää, ne on mukana vuodesta toiseen!

Viimeinen

Näin taas yksi vuosi meni loppuun. Viimeisen päivän tuhlaan töihin ja illalla siirryn itäisempään Helsinkiin ihanaan 70-luvun arkkitehtuurikaupunginosaan.

Tärkeitä asioita vuodessa 2008 ovat olleet valmistuminen, "hoitoonpääsy" eli oikean lääkityksen ja hoitosuunnitelman hankkinen sekä mukavien ihmisten tapaaminen.

Ensivuodelle luvassa on ainakin keikkoja, Baltiaa, työtä (jo 2.1.)... Toivottavasti myös vanhoja ja uusia ystäviä!

Haluankin siis toivottaa aina vain parempaa Uutta Vuotta, olkoon se valoisa ja antoisa!

Keikkailu yleisön keskuudessa saattaa olla joskus haastavaa. En ole aikoihin ollut jonkin _instanssin_ järjestämällä "pikkujoulukeikalla", mutta tänään sekin ihme taas koettiin. Pikkujoulut sinäänsä ovat ns. saatanasta, mutta tällaisia ainejärjestöjen pikkujouluja, jotka järjestetään Tavastialla jonkin bändin keikalla, saattaisin itsekin olla järjestämässä, jos pikkujouluja järjestäisin.

No, Daina ry vietti tänään myös 10-vuoden toimintavuosijuhlaa tms. Tarjontaa oli eväistä viiniin, ja lopulta päädyimme Kruununhaan Star Cafeen. Sonja viestitti, että tänään oli se SMGTavastialla. Siinä vaiheessa teini-iän kaipuu hyvän musiikin pariin sai vallan ja oli pakko luvata, että I'll be there!

Oli aivan hassua ja huippua samaan aikaan, SMG soi nätisti, paremmin kuin kerran Bellyssä (siis huolimatta, että pidän bändistä, olen nähnyt sen kahdesti!!).

Ja tulin heti keikan loputtua kotiin, laitoin hyvää musiikkia ja nyt on hyvä olo. Vähän niinkuin joskus kauan sitten, ja sitten tuli itku kun ajatteli, että vuonna 2002 ilmestynyttä Onnelliset kohtaa -levyä on seurannut paljon aikaa ja elämää, ja hetkiä joina olisi toivonut, että Tällaisena kesäyönä -kappaletta ei olisi tehty, tai sitä ei olisi kuunneltu Latviassa eräänä kesänä.

Aion kuitenkin olla huomenna tosi vahva ja käyn vakuutusyhtiössä, yliopistolla, seurassa ja lopulta hoidan erään jos toisenkin työhakemuksen. Wish me luck.

Päivän pelastus

Päivän tänään pelasti eräs yhtye, uusi kappale ja fiilis sekä kaikki kivat muistot esim. Deposta (vaikka sen äänentoisto onkin mitä sattuu, mutta siellä tuntuu aina olevan tuttuja...).

21.03.2004 Riika
26.02.2004 Tampere
02.06.2004 Kuopio
11.06.2004 Helsinki
16.12.2004 Riika
06.01.2005 Tampere
14.04.2005 Tampere
25.05.2006 Helsinki
27.07.2006 Turku
01.06.2007 Helsinki

Arvaisin, että seuraavaksi, mikäli ei aiemmin, kohtaaminen on sitten Blomessa, Latviassa 07.02.2009.

Koska kaikki muutkin

Ja mulla on hiljaista tänään, niin katson elämää eri vinkkelistä.

Kymmenen vuotta sitten. (1998)
1) Vaihdoin kuntaa, koulua, menin lukioon Joroisiin. Uudet ystävät ja uusi elämä - vanhan osin painuessa unholaan.
2) Opiskelin ilmailun perusteet ja olen nyt lentotunteja vaille lentäjä.
3) Käytin liikaa aikaa internetissä ja äitini joutui rajoittamaan käyttöäni jättämättä minut ainoana perheestä ilman internetin salasanaa. Kostoksi käytin kalliimpaan yhteyttä, aina kun ehdin. Tähän ei tarvittu salasanaa. Tänä aikana opin paljon asioita, joita ilman olisin nyt käsi nettiasioissa, kuten suurin osa ystävistäni.

Viisi vuotta sitten. (2003)
1) Opiskelin ensimmäistä ja toista vuotta Tampereella. Tampereella, josta halusin äkkiä pois.
2) Kesällä matkustin toisen kerran Latviaan, jossa tapasin mukavia ihmisiä, joiden vuoksi halusin sinne äkkiä takaisin.
3) Viimeinen opiskelurupeama Tampereella fyysisesti. Kurssit, joita oli pakko käydä, koetettiin saada pian kasaan...

Kolme vuotta sitten. (2005)
1) Muutin Helsinkiin Maurinkadulle, jossa vietin tähän astisen elämäni onnellisimpiakin hetkiä.
2) Työni, joita vieläkin teen, alkoivat tuolloin: tutustuin niin Ruskeasuon kouluun, Sanoma Osakeyhtiöön sekä Kaitsuun, jolla on mahtava huumorintaju.
3) Yliopistolle Helsinkiin, hieman kursseja ja samanhenkistä Latvia-seuraa.

Vuosi sitten. (2007)
1) Aloittelin Gradun tekoa, enkä nähnyt sitä mitenkään vaikeana.
2) Muutin myös Latviasta Suomeen, ensin Kirstinkadulle yksiöön, jossa päälle kaatuivat seinät, sittemmin Etu-Töölöön nykyiseen asuntoon, jossa majaa pitävät hauskat yksilöt.
3) Alkoi löytyä oma elämä kaiken etsimisen jälkeen...

Tähän asti tänä vuonna.
1) Tuntuu, että hyväksyy itsensä ja on ihan itse oman elämänsä hallitsija. Siitä tunteesta ammentaa kaiken onnellisuuden ja positiivisen elämänasenteen.
2) Käynyt läpi pelottaviakin sairausjaksoja, vaikka loppuaikana seurattuna missään ei ole ollut pahasti vikaa - vaan oletuksessa "sinulla voi olla joku vakavampi juttu" aiheuttaa paniikinomaista tunnetta.
3) Gradu ja kova työ ovat palkinneet. Lomaa on pidetty jo 2 viikkoa!

Eilen.
1) Nukuin pitkään ja luin paljon Alan Weismanin Maailma ilman meitä -kirjaa.
2) Hain pitkästä aikaa limsaa juotavaksi Makuunista. Ja katsoin pitkästä aikaa Kummisetä -elokuvan.
3) Vastasin hassuun sähköpostiin ja valvoin puoli kolmeen.

Tänään.
1) Menin yllätystöihin Sanomatalolle. Oli hauskaa viettää sunnuntai niinkuin viime vuonna kerran kuussa.
2) CS-dinner Töölössä: ruoka oli hyvää ja seura mukavaa. Voin ottaa uusiksi!
3) Mietin, josko tässä elämässä olisikin jotain hyvää.

Huomenna.
1) Menen töihin Kaitsulle pelaamaan pleikkaa :)
2) Tapaan latvialaisia Kampissa ja kokkaan heidän kanssaan ruokaa itsenäisyyspäivää varten.
3) Pitkästä aikaa saan vieraan Turun suunnalta: Timo on työmatkallaan Helsingissä.

Ensi vuonna.
1) Löydän työelämälle suunnan.
2) Matkustan toiselle mantereelle joko oppimaan tai töihin.
3) Hitaasti mutta vakaasti aloitan jatko-opiskelut.

Treenikämpistä

Olen käynyt elämäni aikana parinkymmenen bändin treenikämpillä, niin Suomessa kuin ulkomailla. Suomalaisista elävimmin on jäänyt mieleeni erään suomalaisen levyttäneen yhtyeen Vuosaaren perukoilla sijaitseva treenikämppä johon ajoimme eräänä lämpimänä toukokuun yönä yhtyeen kitaristin kanssa. Itse paikka on aavemainen ja ilta muutenkin kovin väsynyt: keikka oli kuluttanut monien hermoja. Mutta itse paikasta jäi hyväntuulinen fiilis. Siellä oli varmaan ollut onnen ja ärsyyntymisen hetkiä. Kyseinen bändi muuten on elänyt hiljaiseloa, mutta syksyllä tehneet yhden biisin: coverin En tahdo sinua enää -kappaleesta (tää on kyllä yksiä kappaleita jotka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä).


Samanlainen lämmin fiilis mulle tuli eilen kun uskaltauduin ensimmäisen kerran Santerin kotibileisiin. Ihmiset olivat pienessä tilassa, vieraat puhuivat (minullekin!) ja tutustuin lisää tuttuihin. Oli oikein ystävällinen ja lämmin tunnelma. Voisin mennä toistekin! Tänään heräsin oikein aikaisin, ilman herätyskelloa: loikoilin ensin, sitten söin aamupalaa ja luin lehtiä ja kuuntelin Scandinavian Music Groupin Missä olet Laila? :a. Nyt olen kuunnellut netistä löytyneitä Leevi and the Leavings covereita. Egotripin Rin-tin-tin versio ja tuo edellä mainittu En tahdo sinua enää. On tässä vielä muutamia jäljellä, livenä olen kuullut Samettivallankumouksen ja Ville Leinosen esittämän Kiinalaisessa pesulassa. Olisi enemmänkin tällaisia autuaita päiviä. Näitä varten kannattaa pysyä elossa!

Mäkin tekisin niinku kaikki muut

Luin tossa, niinkuin monet tietävät, Westön Missä kuljimme kerran. Kuten aiemmissakin Westöissä, minä pidin hänen Helsingistään taas kerran. Kuljin päähenkilöiden kanssa Etelärantaan ja Nokalle, Elannon kentälle ja Laakson sairaalaan. Välillä pistäydyin Espalla (kummallako puolella, sillä missä kävelevät svenska-talande vaiko rehellisesti suomenkielisten kanssa?). Henkilöhahmot siinä kirjassa ovat valloittavia, rauhattomat ystävykset Eccu ja Lucie, menneisyytensä kanssa painiva Cedi ja pieni viitteellinen henkilö Isän nimeen-romaaniin: Bruno Skrake. Ihan mieletöntä, miten joku kuvaa niinkin tarkasti paikkoja ja aikoja, henkilöitä ja heidän suhteitaan. Voi sanoa kyllä, että parempiakin kirjailijoita on, mutta ulkomaiset eivät usein kirjoita Suomen historiasta. Jos minä olisin kirjailija, haluaisin olla kuten hän.

Aura kertoi, että Danko Jones tulee Suomeen. Katsoin Tavastian sivuilta lipunhintoja. 25euroa. Mietin, josko se on jo liikaa. Kanadasta (vai Tukholmasta?) asti tuleminen on toki tyyristä, mutta onko minulla haluja nähdä Danko Jones jo 5. kertaa? Ehkei enää. Olen tullut laiskemmaksi keikkojen suhteen. Ei minua kiinnosta paljon enää, koska enää ei tule sitä fiilistä, että täyttyy musiikista. Mistä se sitten kertoo? Minusta (olenko lakannut näkemästä ja kokemasta)? Vai musiikista (tehdäänkö vielä mitään, mikä sykähdyttäisi)? Mietin, että viime vuonna minua oikeasti sykähdytti kaksi kertaa: kerran kuumeisena Tesan keikalla Dirty Deal Cafessa. He näyttävät sellaista latvialaista monimerkityksellistä synkkää leffaa (ilmeisesti 30-40-luvulta) keikkansa taustalla ja spiikkejä ei ole. Keikan vaikutukset ovat maksimaaliset kaikin puolin. Ärsykkeitä keholle, mielelle, silmille, korville. Toisen kerran kesäkuunlopussa vienossa Tukholman illassa punaviinihuuruissa katseltiin hyvässä seurassa (Aura ja Miikka) yhtä minun elämäni tärkeimmistä valoista. Acceleratorin keikalla oli siis Interpol. Äärimmäisen lämmin ja vahva tunnelma, tosin ei interpolin se parempi keikka. Tätä ennen sykähdyksiä on ollut paljon enemmän vuosittain. Kaikki Nick Cavet, Moneybrotherit, Damn Seagullskin. Ja mitä nyt on jäljellä? Humalanhuuruisia epäkeikkoja, jotka tuntuvat vain menevän eteenpäin omalla painollaan jättämättä kuitenkaan mitään jälkeä.

Kurja tunne huomata, että itsessä on ehkä se vika. Oma elämä on viimeisen puolen vuoden aikana muuttunut erakoituneemmaksi. Johtuen ehkä myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämässä (jos ei lasketa Latvian aikoja) tuntuu, että ihmiset, joiden kanssa asuu - heidän kanssaan viihtyy ja haluaakin oikeasti viettää aikaa. Ei sillä, että edelliset asuinkaverit olisivat olleet jotenkin huonompia, vaan se, että ihmisten väleissä oli niin paljon pahaa energiaa tai erilaisiuutta, että se hajoitti senkin yhdessäolon ilon.

Ainiin, mulla on tossa tulossa sellainen pieni juhlanpoikanen parin viikon päästä. Pistäkää kalenteriinne 1.2. se on perjantai. Olette tervetulleita, lisätietoa piakkoin (ensiviikolla, kunhan lääkäreistä on selvitty).

Niin, ensiviikolla tulee tuloksia: maanantain juoksen lääkäreillä. Saas nähdä mitä siitä tulee? Keskiviikkona on yksi Latviatentti ja lauantaina etnomusikologian. Taidan olla Tampereella 23.1-26.1. välisen ajan. Haluaako joku nähdä? Illanistujaisia ja teekutsuja odotellen!

Elämältä kaiken sain?

No juu, vähän lattea topikki tänään, mutta siitä lähdetään. Mietin tuossa juostessani kaupunkia ympäri, mitkä asiat elämässä ovat vaikuttaneet eniten siinä tilanteessa kuin ne ovat tapahtuneet. Kävin mielessäni läpi lapsuutta, nuoruutta, Latvian vuosia ja nykyisyyttä. Ihmisenä olen tullut kokoajan jyrkemmäksi. Ymmärrän ja joustan kyllä, mutta pidän lujasti kiinni omista mielipiteistäni ja siitä, kuka niihin saa vaikuttaa. Mutta myös jonkinlainen moraalikäsitys on kehittynyt pidemmälle.

Alkuperäiseen topikkiin palaten: mietin, että mikä hetki elämässä oli jotenkin hyvä. Ensimmäisenä tuli mieleen yksi pieni ilta Latviassa heti sen jälkeen kun viimeinen sairaslomaviikko alkoi, 21.3.2004. Perjantai. Mä pähkäilin vielä varmaan puoli kymmenen aikaan, että lähdenkö vai enkö sinne Depoon, mutta lähdin sitten kuitenkin kun ajattelin, että saa puhua vähän suomea. En ollut puhunut kuin puhelimessa pariin kuukauteen. Ja sitten, se, että ihmiset soittavat jotenkin lohduttomasti, mutta kuitenkin lohduttaen - ei mahdu päähän. Jos haluatte tirkistellä menneeseen, niin tästä löytyy tyyppi 21v.

Huh. Se oli yksi. Toinen päivä mikä muutti mun elämää, musta tuli itsekkäämpi, oli 25.8.2006. Kun tajusin, että kukaan muukaan ei ole valmiina menettämään sun vuokses mitään. Tai siis mun, koska mä huomasin. Se oli oikein puhdistava kokemus ja teki musta ehkä normaalimman, verrattuna muihin. Olin sitä ennen pistämässä itteeni likoon muiden puolesta 100%:sti ja itteni puolesta 50%:sti.

Loppujen lopuks yks tärkeitä päiviä on ollut myös joskus lapsena. Juhannus 1993? Ja Latviassa Perseidien tähdenlentoparvea katselemassa Araizissa 2.8.2003 kera Goshkan, Sannan, Tatan, Salomen, Johanin, Janiksen, Richardin ja ketä meitä vielä oli. Huh, mikä yö maata ruohikossa ja laskea tähdenlentoja.