Mäkin tekisin niinku kaikki muut

Luin tossa, niinkuin monet tietävät, Westön Missä kuljimme kerran. Kuten aiemmissakin Westöissä, minä pidin hänen Helsingistään taas kerran. Kuljin päähenkilöiden kanssa Etelärantaan ja Nokalle, Elannon kentälle ja Laakson sairaalaan. Välillä pistäydyin Espalla (kummallako puolella, sillä missä kävelevät svenska-talande vaiko rehellisesti suomenkielisten kanssa?). Henkilöhahmot siinä kirjassa ovat valloittavia, rauhattomat ystävykset Eccu ja Lucie, menneisyytensä kanssa painiva Cedi ja pieni viitteellinen henkilö Isän nimeen-romaaniin: Bruno Skrake. Ihan mieletöntä, miten joku kuvaa niinkin tarkasti paikkoja ja aikoja, henkilöitä ja heidän suhteitaan. Voi sanoa kyllä, että parempiakin kirjailijoita on, mutta ulkomaiset eivät usein kirjoita Suomen historiasta. Jos minä olisin kirjailija, haluaisin olla kuten hän.

Aura kertoi, että Danko Jones tulee Suomeen. Katsoin Tavastian sivuilta lipunhintoja. 25euroa. Mietin, josko se on jo liikaa. Kanadasta (vai Tukholmasta?) asti tuleminen on toki tyyristä, mutta onko minulla haluja nähdä Danko Jones jo 5. kertaa? Ehkei enää. Olen tullut laiskemmaksi keikkojen suhteen. Ei minua kiinnosta paljon enää, koska enää ei tule sitä fiilistä, että täyttyy musiikista. Mistä se sitten kertoo? Minusta (olenko lakannut näkemästä ja kokemasta)? Vai musiikista (tehdäänkö vielä mitään, mikä sykähdyttäisi)? Mietin, että viime vuonna minua oikeasti sykähdytti kaksi kertaa: kerran kuumeisena Tesan keikalla Dirty Deal Cafessa. He näyttävät sellaista latvialaista monimerkityksellistä synkkää leffaa (ilmeisesti 30-40-luvulta) keikkansa taustalla ja spiikkejä ei ole. Keikan vaikutukset ovat maksimaaliset kaikin puolin. Ärsykkeitä keholle, mielelle, silmille, korville. Toisen kerran kesäkuunlopussa vienossa Tukholman illassa punaviinihuuruissa katseltiin hyvässä seurassa (Aura ja Miikka) yhtä minun elämäni tärkeimmistä valoista. Acceleratorin keikalla oli siis Interpol. Äärimmäisen lämmin ja vahva tunnelma, tosin ei interpolin se parempi keikka. Tätä ennen sykähdyksiä on ollut paljon enemmän vuosittain. Kaikki Nick Cavet, Moneybrotherit, Damn Seagullskin. Ja mitä nyt on jäljellä? Humalanhuuruisia epäkeikkoja, jotka tuntuvat vain menevän eteenpäin omalla painollaan jättämättä kuitenkaan mitään jälkeä.

Kurja tunne huomata, että itsessä on ehkä se vika. Oma elämä on viimeisen puolen vuoden aikana muuttunut erakoituneemmaksi. Johtuen ehkä myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämässä (jos ei lasketa Latvian aikoja) tuntuu, että ihmiset, joiden kanssa asuu - heidän kanssaan viihtyy ja haluaakin oikeasti viettää aikaa. Ei sillä, että edelliset asuinkaverit olisivat olleet jotenkin huonompia, vaan se, että ihmisten väleissä oli niin paljon pahaa energiaa tai erilaisiuutta, että se hajoitti senkin yhdessäolon ilon.

Ainiin, mulla on tossa tulossa sellainen pieni juhlanpoikanen parin viikon päästä. Pistäkää kalenteriinne 1.2. se on perjantai. Olette tervetulleita, lisätietoa piakkoin (ensiviikolla, kunhan lääkäreistä on selvitty).

Niin, ensiviikolla tulee tuloksia: maanantain juoksen lääkäreillä. Saas nähdä mitä siitä tulee? Keskiviikkona on yksi Latviatentti ja lauantaina etnomusikologian. Taidan olla Tampereella 23.1-26.1. välisen ajan. Haluaako joku nähdä? Illanistujaisia ja teekutsuja odotellen!

Oppia ikä kaikki

Noh. Asioita joita kannattaa tehdä, jos ei ole varma mitä pitäisi tehdä. Käy työpaikalla, vaikka ei olisikaan työpäivä (saatat kuulla, että menet huomenna töihin). Hankkiudu työhaastatteluun (piristää kummasti, kun pitää skarpata). Lue lehtiä (Yliopiston tiedelehti, Image, Hesari ja kaikista rakkain Aku Ankka). Ainiin ja kannattaa käydä myös kirjastossa (yritän tänään sinne Museovirastoon ja sitten Kirjasto Kymppiin).

Ajattelin tänään hiukan Kirjamessuja. Ihan vaan päästin ajatuksen mieleen, että jos vaikka päätyisi sinne.

Päivä on alkanut ristiriitaisissa merkeissä: puhuin latviaa, mutta myös englantia. Ja äiti aiheutti aamulla taas ärsytystä. Se ei tajua, eikä kuuntele. Se kysyi multa, miksi mä käyn Tampereella. Kerroin hänelle, että ehkä mä opiskelen siellä yliopistossa.

Mutta päivän tärkeintä olisi saada kokoon se tutkimussuunnitelman runko. Viikko on vielä aikaa siihen, että se pitäisi olla proffilla. En vaan saa aloitettua taaskaan. Aloitin myös lukemaan Erkki Tuomiojan Häivähdys Punaista (tiesittekö, että se on kirjoitettu englanniksi nimellä: A Delicate Shade of Pink). Kiinnostaa 1) Stalinin ajan julmuudet (suosittelen Sandra Kalnieten Tanssikengissä Siperiaan (Ar balles kurpēm Sibīrijas sniegos)), 2) Taidemaailma menneessä ajassa, 3)Punakulttuuri Suomessa. En ole vielä kirjassa pitkällä, mutta luulen, että vaikka Wuolijoki ja Pekkala olivat pure-stalinisteja, jos olisivat oikeasti avanneet silmänsä julmuuksille... Voi ihmiskunta.

Vielä päivän faktat. Gramofonin toimintaperiaatetta kehitteli jo ennen Berlineriä Charles Cros, vuonna 1877. Hän oli runoilija (aah) ja keksijä, jonka runo "Le Hareng saur" (Kippered Herring, (kuivattu/savusilli)) on hieno esimerkki hölynpöly (nonsense) -runosta.

Google ja JSTOR on kavereita. Tänään tähän. Adios!