Kevät.

Aattelin nyt vihdoin kirjoittaa siitä, mikä vie aikaa tässä nyt paljon. Oikeastaan niitä asioita on kaksi. Ensinnäkin työ, joka on siis "ihan kamalan lyhyitä työpäiviä noilla ala-asteen opettajilla". Kuinka monessa duunissa sä teet töitä 7.50-16.30 ilman virallista ruokataukoa ilman työtä (oppilaita) ja veskitaukokin sattuu yleensä ensimmäinen siihen 13.15 välitunnille, useimmin vasta 14.15, eli koulun jälkeen.

Ala-asteen opettajat tekevät paljon muutakin kuin opettavat. Nykyisin luokissa on integroituja erityisoppilaita, joille pidetään tukiopetusta usein omalla ajalla. Lisäksi tuntisuunnitelmat tehdään omalla ajalla ja vanhempien kanssa tapahtuva kommunikointi on omalla ajalla. Vanhempien mielestä suotavaa olisi, että opettaja olisi tavoitettavissa suunnilleen 24/7 kaikenlaisiin kysymyksiin: -Meidän pojalla on ollut flunssaa jo viikon, mitähän tässä pitäisi tehdä? -No viekää se lääkäriin, sanoo opettaja. Opettajan vikahan on myös, jos oppilaat eivät osaa käyttäytyä. No herranjumala, oisitte pistänyt sen pentunne kuriin jo kaksvuotiaana, niin nyt ei tarvitsis itkeä.

Itse en tule koskaan hankkimaan omia lapsia. Juuri siitä syystä, että olen niin itsekäs paskiainen, enkä halua omalla toiminnallani pilata toisen elämää. Tässä elämässä kuitenkin painaa niin moni muukin asia. Parasta tossa työssä on kuitenkin lapset. Ja hillitön mielihyvä, kun ne sanoo, että pliis oo meidän ope ens syksynä myös! Ja kun kolmasluokkalaiset käyvät kii: kiitti ihana. Ja kun neljäsluokkalaiset epähuomiossa kutsuvat äidiksi. Heheh. Ja kun kuudesluokkalaiset ovat jo niin viileitä, että me pystytään kaikkeen.

Viimeisen viikon ajan olen ollut myös manageri kolmasluokkalaisten tyttöjen bändissä. On ollut mainiota huomata kun tytöt (joista 3/4 on muuten maahanmuuttajia) treenaavat tosissaan sakusammakko-sävelellä omaa lauluaan, jossa he laulavat siitä miltä tuntuu olla 10-v ja osata ja olla lapsi, jolla on unelmia. Suurin koitos on torstaina aamulla, kun bändi osallistuu Kykykilpailuun. Lupaan aivan mielettömät fiilikset.

Iltaisin aika on kulunut muussa puuhassa. Viimeisen kuukauden ajan olen lukenut paljon kirjoja. Pari kuukauttahan mulla oli konekin rikki. Mutta ylivoimaisesti eniten aikaa on kulunut soittoharrastuksen parissa. Meidän bändi sai treeniksen ja myös eilen ilmeisesti rumpalin. Näytämme ehkä jo kolmijalkaiselta ja pysymme paremmin pystyssä. Mitäkö me soitetaan? Noooh, kaikenlaista 40-lukuhenkistä populaarimusiikkia. Jonkin verran cover-iskelmää, meidän bravuuri on O Joseph Joseph ("my mother has a fear, wedding bells I'll ever hear, Joseph Joseph would you make my day" ;). Niin sen bändin nimi on Tonette Dimes. Jos kuulette joskus.

Pian mun pitää taas olla treeniksellä, niinkuin niin usein näinä aikoina. Sitä ennen pistän pienet rytmit Hammondilla ja katsotaan sitten taas mitä keksii.

Ainiin Vappu on auki. Onko kellään ehdotuksia?

Eristyksissä

Olen Tampereella. Blogia (ja edellistä) seuranneet tietävät minun ja Tampereen viha-rakkaus-suhteestamme. Asuin opiskeluaikanani 2,5 vuotta Tampereella, ja monet tietävät miksi sieltä pois lähdin. Tänään kohtasin asian, joka muistutti mieleeni koko opiskeluajan (2002-2008). Tapasin vahingossa entisiä opiskelutovereitani, melkein koko pari vuotta minun jälkeeni aloittaneen vuosikurssin. Tilanteessa tajusin jotain, mikä vaikuttaa moneen asiaan.

Ihmiset olivat mukavia, kuten aina - oli hauska törmätä heihin Sorsapuistossa ja siksi jäin istumaan seurueeseen, kun kiirettä ei ollut. Juttelimme yhteisestä asiasta - opiskelusta ja laitoksen asioista. Mutta kun niistä päästiin yli, jutun juureksi muuttui ystäväpiiri (siis hekin tuttuja opiskeluajoilta). Kaikki oli hyvin, kunnes tajusin, etten koskaan ole tuntenut yhteisöllisyyttä omien opiskelutovereideni kanssa. En koskaan käynyt jatkoilla jamittelemassa, eikä minua koskaan sinne pyydetty. Grillasimme kerran kesässä erään opiskelutoverini kotona, ehkä kolme kertaa.

Tunsin ja tunnen yhä itseni jotenkin vajavaiseksi opiskelijaksi. En ole luonut minkäänlaisia suhteita opiskeluaikaisiin tovereihini. Ja nyt on liian myöhäistä. Kun työpaikkoja jaetaan, olen varmasti se outo, joka ei osallistunut mihinkään eikä koskaan ollut paikalla. Itse ajattelin, että paikalla ollessani en kelvannut seuraan, koska olin tuolloin paljon ujompi ja harvoin ensimmäinen joka halusi ottaa käteensä soittimen (tuohon aikaan hajua mulla oli vain puhaltimista ja pianosta). Saatika, että olisin uskaltautunut puhua kellekään syvemmistä asioista.

Samasta asiasta johtuvaa välinpitämättömyyttä minua kohtaan osoitti myös vanhemmat opiskelijakollegat, jotka tylysti sivuuttivat jopa kysymykseni ja kääntivät tervehdyksestä katseensakin miltei pois.

Miten olen tähän päässyt? Samanlainen ulkopuolisuuden tunne on ollut myös Helsingin yliopistolla. En tunne ketään oman alani opiskelijoista syvällisemmin. Onko minussa vikaa?

Pohdin, olenko saanut jotain muuta, mitä muut eivät ole saaneet. Olen ollut kuuden opiskeluvuoteni aikana Tampereella vain noin kolmasosan. Tuona aikana olen nähnyt maailmaa, asunut yli vuoden Latviassa, tutustunut riikalaisiin ihmisiin (ja minulla on siellä yhä monta ystävää, joiden kanssa pidän yhteyttä).

Olen tavannut mahtavia ihmisiä, ihastunut, viettänyt lämpimiä kesäpäiviä maleksien Riian kaduilla. Olen myös luonut Helsinkiin musiikkielämää, olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Moniin ihmisiin ympäri maailmaa. Olen ollut onnellinen kävellessäni yöllä Ruttopuiston läpi Hostel Lönnrotiin ruotsalaisten muusikoiden kanssa juttelemaan. Olen paistanut herkkusieniä Vuosaaressa ystävän takapihalla. Olen kulkenut monta aurinkoista päivää Espalla ja Suomenlinnassa. Olen käynyt luennolla ja ollut aktiivinen Baltia-asioissa. Olen ollut onnellinen saadessani ympärille maailman parhaita pakdoja.

Mitään tuota en olisi saanut asuessani Tampereella. Olen löytänyt musiikkiseuranikin Helsingistä. Ja Helsingissä sitä musiikkia arvostetaan eri tavoin. Olen ollut liian kiinni, mutta nyt kun olen avoin, ihmiset muistavat vain kiinni olleen ihmisen.

Ei se minua haittaa. Minulla on hyvä elämä ja maailman parhaat kaverit. Kesällä sitten Prahaan YYY:n keikalle - siitä sen tietää, ne on mukana vuodesta toiseen!

Kevät

Koneeni on kunnossa. Olen itsekin kunnossa, jossei oteta huomioon raakaa kevättä, mikä on vallannut Helsingin. Huhtikuu on aina ollut semmoinen saatanallinen koetinkivi kesää edeltävänä kirkkaana aikana. Asioita on tapahtunut erityisen paljon aina juuri huhtikuussa ja välillä tuntuu, että ei enää tarvitsisi tapahtua.

Mitään uutta ei kuitenkaan tässä nyt ole. Unta, töitä ja bänditreeniä. Ja pääsiäisenkin vietin puoliksi Helsingissä, puoliksi Varkaudessa. Lomalla innostuin teiniromantiikasta. Lauantain jälkeen olen lukenut kaksi osaa Stephenie Meyerin Twilight-saagasta ja kolmas osa aloitetaan tänään lapsenvahtisessiossa. On mukavaa lukea jotain koukuttavaa, vaikka se onkin nyt tässä tapauksessa teinikauhuromantiikkaa.

Alanpa tässä fiilistelemään Interpolia, ennen kuin ekat maistiaiset neljännestä albumista saapuvat.