Huhhuh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset!

Tänään komppaan täysin HS:n Ruisrock-uutisointia. Täällä on arvio festivaalin kahdesta viimeisestä, kultakimpaleinani pitämistäni yhtyeistä. Valitettavasti jokainen, joka minut tietää, ymmärtää, että Interpol pelaa pisteet kotiin ihan vain olemalla Interpol (musiikki joka antaa varmaan kaiken vielä 40vuodenkin päästä tässä elämässä...)

Interpolin tummanpuhuva, synkkä, vahva mutta hieman viileä ote kuitenkin oli ehkä parempi kuin viime kesän Accelerator -festivaalilla. Acceleratorin vahvuudeksi on luettava hyvä punaviini, alueella vapaa kuljeskelu, mukavampi (pääosin ruotsalainen) yleisö sekä tummempi yö, joka pohjustaa Interpolin keikkaa paljon mukavammin kuin Turun kirkas ja seesteinen myöhäisilta. Interpolilta kuuli paljon hyviä kappaleita: niinkuin Pioneer to the Fall aloittaa setin, niin varsinaisen setin voi lopettaa Roland. Viimekesästä poiketen Interpol suoritti encoreen Stellallansa, ja kaikki vannoutuneethan tietävät miksi Stella oli down. Myös suhtautuminen suomalaisiin oli selkeästi myönteisempi: Paul Banks puhui enemmän, antaumuksella ja hymyili yleisön reaktioille.

Settilistasta puuttuivat niin Leif Erikson, tuo rakkaudentunnustus, sekä Pace is the Trick ja Take You on a Cruise. Ei sillä, siellä kuultiin vastalahjana noiden menettämiselle Slow Hands, NYC ja ihan oikeasti: Lighthouse. Interpolin ensimmäistä kertaa nähneille voin vannoa, että hyvä oli keikka ja parempaa saa, jos menee katsomaan klubikeikkaa. Ei tästä enempää. (paitsi että ihanaa kun soittivat niin paljon biisejä ekalta Turn of the Bright Lights -levyltä!)

Ruisrokissa oli myös kivaa se, että näin Kentin pitkästä aikaa, eli kymmeneen vuoteen. Tulihan sieltä ihana diskoversio Om du var här:istä ja Dom Andrasta ja Kärleken väntarista. Mutta parasta on se, että Kent on tajunnut tehneensä maailman parhaan keikanlopetusbiisin: Mannen i den vita hattenin. Se on kappale joka kerää itsensä kokoon ja hajoaa kappaleiksi muutamaankin otteeseen. Ja loppuu rakkaudentunnustukseen (men du och jag vi ska aldrig dö?). Eiku se loppuukin oikeasti, että men älskning, vi ska alla en gång dö.

Lisäksi on mainittava, että tuo festariseura, joka oli taas kerran mukana on parasta pakdapossee. Aura ja Miikka on niin rakastettavia, että ilman niitä tääkin festari ois iha kakkana. Ristoo katottiin yhessä ja siellä tuli Nina, olen palasina ja Unessa mies, valveilla nainen. Ja HESSU KOSTAA! (Sai Pekka oivan rankkarin: neuvottelin kanssa enkelin, kielsimme hältä jälkkärin!)

Muutoin näkyi Raised Fistii, Laura monen vuoden jälkeen ja uin perjantaina vaatteet märäks meressä. Osaan siis vieläkin festariurpoilla. Ei siinä mitään: viikonloppu loppui perinteisesti Dynamon tanssilavalle happyhourin aikaan - parit siiderit kun maksoi 2,5 EUR /kappale.

Aivan lopuksi pakko sanoa, että vaikka tuollainen vie paljon mehuu, niin kyllä se takaisinkin tulee. Ens vuodeksi taas kesäfestarimuistoja ja yksi sivu lisää siihen kirjaan, jota sitten luetaan vanhana. Jaana oli kultainen kun majoitti meitä siellä olkkarissaan ja antoi säilyttää salmaria jääkaapissa. Kyllä sekin meni masuun asti. Ja hyvää oli.