Gradusta ja valmistumisesta.

En ole oikeastaan paljonkaan puhunut siitä gradusta ja sen tekemisestä. Se kun ei ole kovin vaikeaa ollut ja oikeastaan asenteella siitä on selvitty. Joka tapauksessa, kun sen painoon lähetin viimeviikon perjantaina, tänään soitettiin aamulla, että nyt tämä olisi painossa - varmistivat vielä tiivistelmän paikkaa. Se on siis mennyt eteenpäin tänään laitokselle, tosin sen pdf-versio on jo ollut tarkistajilla maanantaista.

Ensimmäinen tarkistaja on FM/Musiikintutkimuksen laitoksen vt. assistentti Mikko Vanhasalo (omat alansa: Populaarimusiikki, musiikkianalyysi, karaoke, Turkin ja Balkanin musiikki), joka on auttanut suunnattomasti koko vuoden gradun rakentamisessa. Toinen tarkastaja on tutkija, FT Markus Mantere (Kulttuurinen musiikintutkimus, taidemusiikin etnomusikologia, musiikin filosofia), joka toimi opiskelujeni alkuvaiheessa laitoksen assistenttina. Molemmat varmasti hyviä tarkastajia gradulle.

Mitä jäi käteen? Ainakin 87 sivua paperia. Pari kopiota (yksi äidille, yksi isälle, ja mustakantisena omaan kirjahyllyyn). Runsaasti tietoa musiikin markkinoinnista, faniudesta ja itse tutkimuksen kohteesta street teamista. Kun olen maininnut graduni aiheen ihmisille, olen huomannut kahdenlaisia reaktioita. Osa ihmisistä innostuu totaalisesti "Hei mä olin mukana tekemässä sitä vuonna 2002 Lapkolle joskus Harjavallassa" tai "Mähän liityin sen amerikkalaisen bändin street teamiin viime kesänä kun oltiin New Jerseyssä". Toiset ihmiset ovat ymmällään: mitä se on, miten niin fani tekee markkinointia, eikös markkinointi ole faneille suunnattu.

Eniten minua lämmittää, että sain mainittua pari asiaa gradussa. Puhuin lyhyesti faniklubeista ja pääsin samalla mainitsemaan niin KISS Armyn kuin myös Turbojugendin. Samoin puhuin samassa lauseessa Madonnasta sekä Geenivirheestä - puhe oli MySpacesta. Graduni on siis aika tiiviisti kiinni tässä päivässä, siinä mitä nuoret tekevät. Tässä onkin se dilemma mistä eilen angstailin mm. Facebookissa ja myös ihan oikeassa elämässä.

Minusta tuntuu - siis huomaa tuntuu vain - siltä, että olen aina väärän ikäinen. Tätä tehdessä olen törmännyt fani-ilmiöön, joka tuntuu olevan voimissaan noin 18-vuotiailla. Itse olen sen ikäpyykin jo jokin aikaa sitten ylittänyt. Samaan aikaan kirjoittaessani gradua kuuntelen Hank Williamsia ja Johnny Cashia, keski-ikäisten kantria. Ja menen Flaming Sideburnsin keikalle, jossa olen ilmeisesti keski-ikäistä nuorempi. (Oli kyllä elämäni parhaita keikkoja se, MC Lååsersien MP-kellarissa). Ja sitten, noin 10-vuotta itseäni vanhemmat ihmiset tuntuvat olevan perillä musiikista, joka on hyvää.

Ole siinä sitten 25. Nythän mun pitäis olla kaikista älykkäimmilläni, luovimmillani ja hei ihan oikeasti, hedelmällisimmilläni! (No se nyt on ihan ajanhukkaa...). Ei tää kyllä nyt ihan siltä tunnu. Hankin itselleni työnkin vain siksi, että saisin rahaa (ja okei kokemustakin on ihan kiva saada). Mutta että valmis?! Mihin? Olemaan filosofian maisteri? No heheh.

Josko joku kertois mulle, että oliko tääkin etnomusikologian opiskelu ihan vaan yhteiskunnalle tehty palvelus. Mitäs mä tästä itse sain? Duunin kongressikoordinaattorina?

Jos tää ei tästä parane parin vuoden sisään, niin mää kyllä muutan sinne Tongalle. Avustajanakin työ on luovempaa.

Edit: Ainiin. On pakko sanoa, että tottakai mä olen tietoinen että fil.maist. tekee itse työnsä omilla valinnoillaan. Ja kyllä mä tässä valitsen, mm. sitä että haluanko mä tehdä 8-16 duunia loppuelämäni, vai pummailla Toogalla. Tästä on siis kyse. Edelleen. Se ei vaan mahdu mun maailmankatsomukseen, että oltas täällä vaan siirtämässä geenejä ja ylläpitämässä yhteiskuntaa.